Äitini alkoi juoda jo ennen kuin synnyin. Se oli kai monen sattuman summa, hän menetti isänsä nuorena, avioliitto isäni kanssa oli enemmän kuin vaikea, ehkä se oli geeneissä, myöhemmin äidilläni todettiin myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Äitini sisaren kai pelasti Usko, joka johdatti hänet korkealle uskon ytimeen. Äitini puolelta sain hullungeenejä enemmänkin, useampikin lähisukulainen on väsynyt ja lopettanut elämänsä Rauhassa.
Isäni on vaikea. Tunnekyvytön, ei sillä etteikö niitä olisi, hän ei vain kykene. Mitä olen hänen menneisyydestään ennen minua kuullut, on ankara äiti, evakkomatka, sotatraumatisoitunut pulloon turvautunut isä sekä useiden vuosien välirikot sisaruksiin, lehtolapsia. Hän näkee helposti salaliittoja meidän muiden sukulaisten kesken ja pelkää kaikkien hylkäävän hänet.
Minä ja siskoni asuimme äidillämme, kunnes äidin alkoholismi kävi liian selväksi naapureillemme ja muutimme isällemme. Olin hyvin nuori, mutta muistan silti jotain ajoista äidillämme. Isosiskoni muistaa huomattavasti paremmin.
Nykyään äitini on absolutisti ja käy töissä, hänellä on myös pitkäaikainen parisuhde. Isäni asuu yksin, nyt kun minäkin nuorimpana muutin pois, ja vaihtelee naisystäviä. Me lapset yritämme jakaa juhlapyhiä tasaisesti jokainen oman äitimme, isämme ja meidän sisarusten kesken.
Masennukseni tuli ilmi ennen kirjoituksia. Lopetin nukkumisen, itkin yhä enemmän enkä päästänyt irti silloisesta poikaystävästäni, jonka kanssa olin, koska en halunnut olla yksin. Sain ahdistuskohtauksia ja lopulta koululääkäri kielsi minua tulemasta kouluun. Alkoi sekava ajanjakso, jolloin hoitoani alettiin järjestämään. Lopulta minut huijattiin sairaalaan. Vietin osastolla joulukuun, kunnes paikka sulkeutui jouluksi. Minua kuvailtiin hauraaksi. Tammikuun olin humalassa. Helmikuussa minut otettiin ensiavun kautta takaisin osastolle, jossa tällä kertaa vietin kolme kuukautta. Siihen loppui minun syöksykierteeni, ja parantumiseni alkoi. Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, Olen hoitanut kirjoitukseni kunnialla ja opiskelen toista vuotta alaa, jossa haluan olla. Olen yhä mielenterveyspotilas, syön yhä lääkkeitä, käyn yhä terapiassa. Minä tunnen demonini, minä olen kohdannut ne, ne eivät kokaan poistu elämästäni mutta en ole hullu. En suostu leimaantumaan, kerron läheisilleni, luokkatovereilleni ja ystävilleni avoimesti menneisyydestäni, jos joku sattuu kysymään.
Olen onnellinen nuori nainen, jolla on taipumusta vakavaan masennukseen.
